3 Oct 2017

Kromia. Chrome

Siten kun tähän väsyy voi sen peittää tukalla, jos se sattuu kasvamaan. You can hide it with hair whenyou get tired of it.
Peilin puutteessa tämäkin käy. If in need of a mirror this will do.
Tämä tuskin on alkuperäinen. This hardly is an original.
Nykyaijan tekniikkaa. Modern day technique.

American Pie:n chevy-kö? The Chevy of Amrican Pie?

Kuin veistos. Like a statue.
Hattu vai auringonpistos. Hat or sun sting.
Onko tämä Carpenterin Christine-kauhuleffasta? Is this from Carpenter's "Christine"?
Väri on tumma munakoiso. The colour is aubergine.
Vain yksi prätkä on päässyt paikalle. Only one MC could be seen.
Kun North Island Cruisers järjesti 20-vuotistapahtuman, pääosassa oli 300n auton kiiltävä pelti, välkkyvä kromi ja putsatut koneet. Ylpeät omistajat istuskelivat menopeliensä vieressä  telttatuoleissa porottavasta 37n asteen auringosta huolimatta. Labatt- ja Molson-oluttölkit eivät kauan viipyneet kylmälaukuissa, ja jonkinlainen päähine oli päivän asuste - ellei halunnut esitellä huikeaa päänahan tatuointiaan. 

Oli täydellisesti entisöityjä 50-luvun amerikanrautoja, huikeita tämän päivän Porscheja ja Mazerateja, arvokkaita Bentley:jä ja täysin lapasesta lähteneitä kummituskaaroja, joiden käyttötarkoitus oli minulle epäselvä. 

Autoinnostuksen ymmärtää, kun muistaa, että julkinen liikenne saarella on olematon. Ilman autoa olet stuck, jumissa. Liikkuvassa yhteiskunnassa, mobile society:ssä, auto on elinehto. Se mahdollistaa työn perässä liikkumisen, ostosten teon, sosiaalisen elämän. Kun jokin on niin keskeissä roolissa, siitä tulee tärkeä, olennainen osa elämää, perheenjäsen, . Näihin autoihin uhrattuja työtunteja ei hinnassa saada takaisin, mutta niinhän kaikkien harrastusten kanssa helposti käy.
300 automobiles filled the center square of Campbell River when the North Island Cruisers celebrated their 20th anniversary. The sweatiness of the 37-degree day was amplified by the gleam of polished paint and the glitter of chrome. A hat and an ice cold Molson's were pretty much mandatory.

The proud car owners sat in camping chairs by their mechanical beauties while thousands of admirers milled around marvelling at the vintage 1950's American cars, the 1920's Bentelys and modern Porsches. The "freak" cars were outlandish and proof of the owners' limitless inventiveness.


It must have been a sight when the 300 cars left the venue. However, by that time I was having a late lunch with my friends at Painter's Lodge with an ice cold White Sails Old City SMaSH, a local artisan beer, in my glass.

26 Sep 2017

Lännen lokari. West Coast logger

Holvikatos . A cathedral.
Pari metriä korkea kanto, tn. ensimmäisen hakkuun jälijltä. The stump, probably from the first logging, is two meters in height.
Apua, joku on tulossa! Help, someone's coming!
Polku pimeässä. The trail goes on.

Kivien alla on taskurapujen valtakunta. Under the rocks, the kingdom of crabs.
Rauha ja hiljaisuus. Peace and quiet.
Meren silottama. Sea worn.

Aikoinaan mökkiä uitettiin hakkualueelta toiselle, nyt se mätänee rannan vuorovesissä. Once the cabin was floated from logging area to another, now it rots in the tides.
"Alueen metsä oli ns second growth, uutta metsää, joka oli syntynyt 50-60 vuotta sitten hakatulle alueelle. Se oli ylitiheää, pisimmät rungot olivat 30-35 metrisiä, tyveltä 60-65 cm. Puulaji oli melkein pelkkää kanadan hemlokkia,  raskasta ominaispainoltaan. Kaadoin ja karsin sen seitsemän metriä pitkiksi tukeiksi, mittasin itse niiden tilavuuden ja sain maksun tämän mittauksen mukaan. Tukit oli myös niputettava, juuri tuon raskauden takia. Rakensin rantaan yksinkertaisen niputuslaitteen. Tukit nippuun, vahvat rautalangat ympärille ja Tree Farmerilla pois, alas hietikolle. Nousuveden aikana niput ulos rannasta ja puomit tukkien väliin kiinni teräsvaijereilla rinnakkain ja jonoon. Kun lautta, 50-60 m pitkä, 20 m leveä, oli se valmis, sitten tuli hinaaja, joka veti sen merta pitkin tehtaalle."  Jouko "John" Karjalainen

Bere Pointille johtava tie ohittaa pienen pellon, jolla juoksentelee vapaana huoleton kanaparvi, sekä pari metsätyöläisten leiriä koneineen ja peltisine rakennuksineen. Taivas katoaa, ajamme hämärää metsätietä, laitamien puut kallistuvat katoksi tien ylle. Kun vastaan tulee kuorma-auto lavallaan tukkikuorma, pysähdymme sivuun niin pitkälle kun voi joutumatta ojaan ja yritämme kutistua pienen pieniksi. Kuormuri jyristää ohi, mies ratissa heilauttaa kättään, metsään palaa syvä hiljaisuus.

Rannalla on leirintäalue. Ohitamme muutaman hiljaisen seurueen matkailuvaunuineen. Nyökkäilemme kohteliaasti. Metsän uumeniin johtaa puinen polku, liukas ja pimeä. Metsä on äänetön, huohotuksemme ja vaelluskenkiemme kopina kuuluvat tukahdetuilta kuin äänieristetyssä kopissa. Suunnattomista puista tippuu kosteutta, oksilla roikkuu vihertävää naavaa. Rannan puolen nahkealehtiset pensaat näyttävät tutuilta: salali, tuttu kukkakauppojen kimpuista! 

Pyrimme näkemään miekkavalaita, niiden kokoontumispaikkoja on tällä rannalla. Orcat tulevat tänne hieromaan itseään rannan pikkukiviin. Syyksi harvinaiseen käyttäytymiseen arvellaan opittua tapaa; se ehkä vain tuntuu mukavalta. Vaikka polun varrella on tähystylavoja, emme onnistu todistamaan tapahtumaa  - mutta oheinen video näyttää, mistä on kyse.

Ei silti harmita. Patikkamatka syvälle ikimetsään, kapeat metsätiet, kalutut hakkuuraiskiot, vanhat hakkuualueet laiminlöytyine metsänpohjineen, jyrkät rannat, äärettömät vuorijonot ja suuri hiljaisuus - saan aavistuksen siitä, millaista oli olla lokari, logger, 50-60-lukujen Kanadan länsirannikon metsissä. 

 "Rahasta oli niin kovin usein hyvinkin tiukkaa. Välillä työkin tuntui, että sekin loppuu, kuin olisi tullut seinä eteen. Ei tiennyt monesti, miten sen läpi pääsee. Elo muuttui kovin ahdistavaksi, toivottomaksi. Kuitenkin aina löytyi joku tie, neuvo ja ratkaisu. Oli vain mietittävä, koetettava löytää se rako, josta jatkaa eteenpäin, kohti seuraavaa päivää, viikkoa varten – periksi ei saanut antaa, ei hellittää hetkeksikään. Kun työtä oli, oli keskityttävä siihen, muut ajatukset siirrettävä syrjään. Olihan sitä selvitty sodastakin, miksi ei näistä vaikeuksista?" Jouko "John" Karjalainen
Rannan takana syvä metsä. After the beach, a deep forest.

"It was a second growth forest that had grown for 50-60 years after the first logging. It was way too dense, the trees were 30 m high at the most, 60-65 cm around their base. The trees were hemlocks and very heavy. I would fell, limb and cut them to seven meter long logs: I measured the volume, and was paid according to these measurement. The logs had to be bundled because of their heavyness. I built on the beach a simple device for bundling, packed the logs into bundles, tied the bundles with a thick wire and pulled them with the Tree Farmer onto the sand. During hight tide I floated the bundles off the sand and between booms, placed them side by side into lines attached to each other with more wire. When the float was 50-60 meters long, 20 meters wide, it was ready and a tugboat came and took it on the sea to the factory." Jouko "John" Karjalainen


The road to Bere Point passes a field with free ranging careless-looking chicken and a few logging camps. The sky vanishes when we drive along the road deeper into the forest, the trees lean over the road and form a cathedral. When we meet a truck with its heavy load of logs we drive to the side and try to be very very small. The driver rumbles by, waves a hand.

On the beach there is a camp site. We pass a few quiet campers, we all nod politely. A wooden path, slippery and dark, dives into the forest. There is no echo, all we hear is our pants and stumbles, no birds. Grey moss hangs from branches, water drips from high above. The dark green bushes look familiar: salal, from the florists' bouquets!

Orcas come to these beaches to rub themselves against the pebbles at the bottom. It is assumed that there is no practical reason for this comportment. It is probably something passed down from generation to generation of killer whales, and it simply feels good. We did not get to see it, so this link gives an idea of what we missed.

I do not mind. The walk in the deep woods of Bere Point , the unkempt areas logged recently and sixty years ago, the narrow roads, the silence and the mountains in the horizon have given me a picture of what being a logger in the 50-60's Canadian west coast was like.

"Often there was no money, sometimes no work, either. Like hitting a wall, it was, with no idea of how to get through. Life felt oppressive, desperate at times. But always there was a way, a means and a solution. You just had to figure it out, try to find a break, a means to continue towards the next day, the next week. There was no giving up. When there was work, you worked, concentrated on it, put aside everything else. You had made it through war, why not through these difficulties?" Jouko "John" Karjalainen

24 Sep 2017

Kylässä utopiassa. A visit to Utopia.

Kohti Malkosaarta. Towards Malcom Island.
Tämän päivän Sointula ihanneyhteiskunnan paikalla. Today's Sointula where the utopian society once had its brief moment.

Rantahotelli. The Oceanfront Hotel.
Kaleva Road.
Sointulan peurat ovat muualla eläviä serkkujaan pienempiä. The deer in Sointula are smaller than their cousins elsewhere.

Nautin Coho Joessa elämäni parhaan pekoniaamiaisen. Coho Joe, café and b&b where I had the best bacon and eggs breakfast ever.
Merenrannan puutarhatyyliä. Maritime garden style.
Valkoisten työväentalo ja punaisten työväentalo. The Whites'community hall and the Reds' community hall, both built by Finns.
Taustalla aina vuoret. Mountains are the ubiquitous back drop.



"Ladysmith näkyi lahden rannalla kuin nukketaloyhdyskunta. Idässä mantereella, jonne matkaa oli 80 km, nousivat coast range, rannikkoalueen vuoret mahtavana ketjuna kohti pohjoista, häviten lopulta horisontin taakse. ... Tasangon ihmiselle, maalaispojalle Suomesta, näkymät olivat jotain uskomatonta! Varsinkin,kun kuvaan lisätään Vancouverin saaren ja mannermaan välissä oleva ulappa Tyyntä valtamerta, Straights of Georgia. Se vain jatkui kohti pohjoista auringon paisteessa kimaltaen." Jouko "John" Karjalainen
Pohjoiseen ajettaessa, Campbell Riverin jälkeen, maisemat muuttuvat. Kyliä on harvemmassa, tienvierustat yhtä metsää. Metsä on tummanvihreää ja tuuheaa, kuusetkin, douglaskuuset, muuten voisin erehtyä olevani Suomessa. Sää viilenee, taivas vetäytyy pilveen, alkaa sataa tihuttaa. Tuntuu yhä kotoisemmalta.

Port McNeill on keskittynyt pienen sataman ympärille, josta BC Ferries:in lautta vie Malcom Islandille eli Malkosaarelle, joksi Matti Kurikan seuraajat sitä kutsuivat. Sointulan sosialistinen utopia on kiehtonut suomalaisia siinä määrin, että YLEn Elävästä arkistosta löytyy pari siitä kertovaa radio- ja tv-ohjelmaa, vaikka yhteisö eli vain vuodet 1901-05. Monet saarelle muuttaneet suomalaiset "mamut" olivat Robert Dunsmuirin Nanaimon kaivoksen mainareita (miners), jotka etsivät parempaa elämää. Robert oli blogissa kuvaamani Hatley Castlen rakennuttajan isä. 

Sointulassa raivattiin peltomaita kovin vähän, kun metsää riitti kaadettavaksi ja merestä nousi kalaa loputtomilta tuntuvia määriä. Malkosaaren läntistä rantaa kulkee Kaleva Road ja on siellä Kallio Roadkin. Mutta suomalaiset juuret on yhä harvemmalla,  ja turismi tullee täälläkin korvaamaan puu- ja kalateollisuudet.  

Vapaaehtoisvoimin auki pidettävä Sointulan museo pullistelee suomalaisperinnettä, kun ystävällinen rouva kierrättää meitä valokuvien editse ohi rukinlapojen ja kansallispukujen suomalaistangon soidessa taustalla. Mitään ei ole arkistoitu eikä digitalisoitu. Jos museo syttyisi tuleen, tuhoutuisi siinä arvokasta suomalaista siirtolaisperinnettä, jota ei ilmeisesti ole liiemmin tallessa. Ehdotan että museo ottaisi yhteyttä Siirtolaisuusinstituuttiin Turussa, joka tukipäätösten mukaan näyttää antavan rahaa paljon heppoisemmilta vaikuttaviin projekteihin. Minusta Sointula ansaitsisi parin väitöskirjan verran tukea.

Tien toisella puolella on kaksi entistä työväentaloa, toinen "valkoisten" , toinen "punaisten" rakentama. Suomalaisuus ei lähde suomalaisesta vaikka suomalainen lähtisi Suomesta!
Sointula Osuuskauppa on provinssin vanhin toiminnassa oleva. Sointula co-op is the oldest in the province of BC. 
"Ladysmith down by the bay looked like a collection of doll's houses. It was 80 miles to the east and the mainland's majestic coast range that went on until it vanished into the horizon. ... For a Finnish country boy from the flat lands the view was incredible! Especially as the picture included the Pacific Ocean and the Straights of Georgia that went on and on, glittering in the sun."
Jouko "John" Karjalainen
 After Campbell River the scenery changes. There are fewer towns, the road plunges through forests. The forest is lush and green, even the douglas firs, otherwise I could mistake it for Finland. The air grows cooler, a drizzle arrives, it feels more and more like home.

BC Ferries takes us from Port McNeill to Malcom Island, where the followers of Matti Kurikka started a socialist utopia. The utopia lasted from 1901 to 1905, but Finns remain fascinated by it. Many came from Dunsmuir's mines in Nanaimo and started to log and fish as there seemed to be unlimited natural resources to be had. Nowadays tourism may be an answer for the island's future with holiday villages being built on the east coast.

Sointula museum displays an amazing array of mainly Finnish paraphernalia dating from the early 1900's. On the opposite side the road there are two community halls: one built by the "whites", another by the "reds" - to explain this I would need to give you a lecture on the brutal Finnish civil war of 1918. However, judging by this division it seems that you can take a Finn out of Finland but not Finland out of a Finn!

21 Sep 2017

Vanhaa uhanalaista Victoriaa. Old Victoria under threat

Taidokas lauta-aita viimeistelee kokonaisuuden. A picket fence makes the picture perfect.
Palmuja 49:nnellä leveysasteella. 49th parallel palm trees.
Ulokkeita, ikkunaluukkuja, verantoja... Details galore.
Onnistunutta uskaliasta värien käyttöä. Successful use of  daring colours.
Luvattu ruusutarha. A promised rose garden.
Lapsiperheen unelma. A dream of family house come true.
"Lähdimme illalla tanssimaan Victorian keskustan hotelliin. Se oli ties kuinka vanha, edelliseltä vuosisadalta ja hyvässä kunnossa, erinomainen. Siellä oli mitä siellä kutsutaan "ballroom dance:ksi": iso orkesteri, runsaasti väkeä, kova meno päällä kaiken aikaa. Olihan se erittäin mukavaa ja virkistävää Ladysmithin hiljaiseloon verrattuna. Oli oikein mukavaa, tällainen vaihtelu, Kanadassa kun ei juuri lavatansseja tunnettu." Jouko "John" Karjalainen
Victorian James Bay-asuinalue voisi olla merkittävä kohde pittoreskista arkkitehtuurista kiinnostuneille turisteille, jos kaupunginisät (-ihmiset?) ymmärtäisivät sen ainutlaatuisuuden. Vaan kun ei; alue on uhattuna, sillä kaupunki himoitsee sen keskustan vieressä olevia tontteja kerrostaloille ja liikekeskuksille. 

Näinhän on käynyt Suomessa joka kaupungissa, Turun ja Porvoon ollessa paheksutuimpia, tosin vasta jälkikäteen. Miksi vanhan rakennuskulttuurin arvo ja potentiaali ymmärretään vasta, kun se on tuhottu, ja tilalla on rumaa betonia?

Kuvakavalkadissa on vain murto-osa James Bay:n hurmaavista 1800-luvun lopun taloista. Alueen nähtävyys on Emily Carr:in talo Government Streetillä. Kuvataitelija ja kirjailija Carr eli 1800-1900-lukujen taitteessa vaatimatonta boheemielämää. Hänet tunnetaan erityisesti Kanadan mahtavia erämetsiä kuvaavista maalauksista. Metsistä ei enää ole juuri mitään jäljellä, onneksi Carrin maalauksia on tallessa.
Jänniä julkisivujen värejä. Exciting colours.

"In the evening we went dancing to a hotel in downtown Victoria. The hotel was very old, built the previous century, well kept, excellent. They had what is called a ballroom dance: a big orchestra, a full house, a very lively event all night long. I must say it was a lot of fun and refreshing for a change after the quiet life in Ladysmith. The change was welcome, really nice, as Canada does not have the kind of dances we have in Finland." Jouko "John" Karjalainen
The  district of James Bay  in Victoria could be a major tourist attraction for those interested in picturesque architecture, if only the city council understood its unique value. They do not; the area is under a constant  threat of being overtaken by builders of shopping malls and high rises. It is valuable land, being close to downtown, but regardless the threat, local home owners do a wonderful job renovating their period houses and maintaining their gardens.

Victoria is only one of the numerous cities worldwide that replace old houses with modern concrete ones. Why is the value of them understood only when it is too late? Concrete can be out up any place but stylish period architecture is invaluable and irreplaceable.

The artist Emily Carr's house is in Government Street. It is as if frozen in time, with an interior that gives a glimpse of her era and life. She is probably best known for her paintings of the majestic thousand years old Canadian forests, now plundered and demolished.

13 Sep 2017

Ne yksityiskohdat. The details

Nunnaluostarin kasvimaan reunalta. At the vegetable garden of a nunnery.
Satamasta. Joku on majoittunut tänne. In a warf. Somebody lives here.

Viitta osoittaa asuntoveneelle. Signaling a boathouse.
Kerrostalo. Condominium.
Toinen kerrostalo puutarhan pikkulinnuille. Another condo for small birds.
Yhteisöllisyyttä lisäävää kirjojen kierrätystä. Swapping books surely contributes to a sense of community.
Ei vain koristeellisuuden vuoksi. Not only a decoration.
En ole ulkokoristeiden ystävä, ellei niillä ole myös toiminnallista tarkoitusta. Tosin puutarhatontut saavat minulta armon, jos nyt kukaan minun armahduksistani piittaa, sillä niillä on pitkä historia puutarhoissa. Mutta sellaiset koristeelliset yksityiskohdat, jotka palvelevat muutakin tarkoitusta kuin somistamista, ovat minusta mainioita. 

Ulkopuolinen tarkkailija hoksaa detaljeja, joihin paikallinen on jo turtunut. Käytännöllinen linnunpönttö voi olla pelkistetty lautatalo 60-luvun tasakattotyyliin mutta sama tulos - turvallisen kodin tarjoaminen siivekkäälle - syntyy myös koristeellisemmalla toteutuksella. Tasakattotalossa voi asua onnellinen perhe, mutta onnea tuskin vähentää, jos koti on viktoriaaninen piparkakkurakennus. 

Chemainuksessa riitti snickarglädjeä, koristeellisia puisia yksityiskohtialinnunpöntöillekin, ajopuista rakennettiin merenrannoilla aitoja, penkkejä ja kukkapenkkien reunuksia. Opastimet eivät olleet vain opastimia vaan hauskoja opastimia.

Monessa yhteisössä oli kaappi kierrätyskirjoille. Periaate oli "ota kirja, palauta kirja". Sitä voisi meilläkin kokeilla esimerkiksi siirtolapuutarhoissa, joissa vielä toimii jonkinlainen sisäinen kontrolli. Ostan tuon tuosta pokkareita, kun en malta odottaa kirjaa kirjastosta, jonka luettuani se jää lojumaan, ellen saa sitä kiertoon ystäväpiirissäni. Puutarhassa potentiaalisia lukijoita olisi monin kerroin.
Sointulassa joku on heittäytynyt hulvattomaksi. Somebody's got a sense of humor in Sointula.
I'm not a fan of decorating outside spaces. But a decorative piece is great when it has a clear function. Garden gnomes are the one exemption to this rule of mine, because they have a long garden history to their defense.

Often an outsider spots the details the regulars no longer notice. A birdhouse can be a funtional box or a riot of Victorian pastels and peaks. I am sure there is a happy family in every box but pastel peaks do not make the inhabitants any unhappier. 

Chemainus had a lot to show in birdhouses, and other coastal towns cheered me with innovative uses of driftwood and cheeky signposts. The prize goes to the cupboards for book swaps that I saw everywhere. What a great idea, what a way to spread the pleasure of reading and communality!

10 Sep 2017

Hatley Castle


Sisäpihalla on varjoa ja suojaa merituulelta. The court yard offers shade and protection from the sea winds. 
Julkisivu rannan puolella. The facade overlooking the sea.
"Upotettu" puutarha. The sunken garden.
Raikastava suihku 32 asteen paahteessa. A refreshing shower in 32 grades' heat.
Edessä hopealehti, takana heliotrooppi, taaimpana tummalehtinen riisiini aidon klassiseen tyyliin.
Perinteisemmäksi ei istutus mene: ikivanhoja muotoon leikattuja puksipuuaitoja ja laventelia. Classic planting style at its most typical: boxwood hedges and lavendel. 
Runsas loppukesän sekaistutus. A late summer mixed border.
Hillittyä japanilaisuutta. Low-key japanese style.
Vaahteranlehtien kontrasti. A contrast of maple leaves.
Victoriassa jätin tällä kerralla väliin Victorian tunnetuimman turistikohteen Butchart Gardens:in, sillä vierailin siellä edellisellä reissullani neljätoista vuotta sitten, eikä se kuulema ole siitä muuttunut. Vuonna 1908 valmistuneesta Hatley Castle:stä en ollut kuullutkaan, mutta se oli ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Hatley Castlen puutarhassa oli huippuvuosina työtä muun muassa 120:lle kiinalaiselle puutarhurille, minkä huomaa tuloksesta vieläkin, vaikka puutarhureita on enää kymmenesosa. Rakennuttajan, James Dunsmuirin, kuoltua hänen perheensä asui linnassa vuoteen 1938. Sotavuosista lähtien se palveli sotakorkeakouluna, mutta nykyisin se kuuluu Royal Roadsin yliopistolle.

Puutarhoja on kolme: italialais- ja japanilaistyyliset sekä ruusutarha. Ruusut olivat ohittaneet kauneimman vaiheensa, mutta remontoivissa lajeissakin riitti ihailtavaa. Japanilainen puutarha keskittyi erimuotoisiin ja -sävyisiin lehtiin ja puihin. Syksyllä sen lukuisat vaahterat tarjoavat silmiä hivelevää väri-iloa, mutta nyt oli loppukesä ja helle. 

Klassista italialaista ns. upotettua puutarhaa olisin voinut kiertää pitempään, mutta helteestä piti päästä japanilaiseen varjoon. Victoriassa oli sitäpaitsi paljon muuta katsottavaa, mistä myöhemmin lisää. 
Financial Times Centennial kuihtuu. A fading Financial Times Centennial.
I had never heard of Hatly Castle but I had visited the famous Butchart Gardens during my previous visit fourteen years ago and headed for Hatley. It was a good decision! 

Hatly Castle was built in 1908 by James Dunsmuir who at the time lodged 120 Chinese gardeners for the upkeep of gardens only. His family lived there after his death until 1938 after which it housed a military academy. Now it is part of the Royal Road University, and the grounds are much smaller thanin the castle's heydays. 

There is a classic Italian-style sunken garden, a Japanese garden and a rose garden, all immaculately maintained by much fewer gardeners. In the cellar there is a small museum about the lives of the Dunmuir family, but the castle itself was not open to the public. I did not mind for the gardens were much more interesting to me, and time was short. Victoria has much to offer for tourists interested in gardens, art and architecture.