15 Jan 2016

Ei vielä

Ensilumen alta pilkottaa puksipuu, jonka ei pitäisi meillä pärjätä. Kymmenisen vuotta ovat pärjänneet.

Avaan vajan oven ensimmäisen kerran.

Ruusunmarjoja,  talvista linnunruokaa.

Nämä saavat minut tuntemaan itseni varakkaaksi.

Aurinko joka ei lämmitä.

Ostaisinko pitkävartiset..?
Pari kuukautta sitten nakkasin mutaiset romppeet mökkiin ja lukitsin möksän helpotuksesta huokaisten. Vihdoinkin saisin unohtaa nuo pitäisi-kuuluisi-täytyisi äänet takaraivossa. Talvi, lepo, jotain aivan muuta kuin puutarhaa.

Sitten olin taas siinä, avaimet kohmeisissa näpeissä porttia auki ropeltamassa. Ensilumi täytti käytävät, kohosi valleina mökkien seinustoilla, pöllysi joka askeleella. Kanien polkuja. Variksen siiveniskun jälkiä. Hiirenpolku vajan alle.

Mökissä se sama sotku ja kaaos, jonka sinne jätin. Naapuri oli soittanut auki unohtuneesta suojaluukustani, mutta olisin ilmeisesti voinut jättää vaikka oven selälleen, kaikki oli kunnossa.
Lämmitin kamiinan, keitin teetä, tutkin syksyn muistiinpanojani, suunnitelmia tulevalle kaudelle.

Mielihyvä levisi kuin lämpö kohmettuneisiin jäseniin.

-Tuolla ne sipulit odottavat mullan ja lumen alla. Tuolla kerää voimiaan minun puutarhani omenapuineen, ruusuineen ja puksipuineen.

Huputin rodot kevätauringon varalta, lapioin polut mökille ja sen ympäri, kannoin halkoja sisälle.
Vielä on monta kuukautta kevääseen, paljon aikaa kasvattaa odotuksia ja olla kärsimätön.

No comments: