25 Apr 2016

Bergenia 70-luvulta. Bergenia of the Seventies

Bergenia stracheyi, vuorenkilpi Kööpenhaminan kasvitieteellisessä puutarhassa tänä keväänä.



Kuvat ovat aavistuksen epätarkkoja, pahoittelen.

Bergenia cordifolia, herttavuorenkilpi, on yleisimpiä perennojamme. Sitä näkee siellä, missä mikään muu ei viihdy; kuivissa, varjoisissa, vähämultaisissa paikoissa.  Sen isot, nahkeat lehdet peittävät maapinnan, se leviää reippaasti olematta aggressiivinen ja tuo kevääseen väriä kukkiessaan aniliininpunaisin kukkavanoin. Vuorenkilpi on helppo, turvallinen jokapaikan kasvi ja, ah, niin tylsä.

Vuorenkilvessä on 70-lukulaista vibaa, mikä ei ole sille kunniaksi, sillä 70-lukua rumempaa kymmenlukua ei ole ollut. Tiedän, se oli minun herkintä nuoruusaikaani. Me kuljimme kutistuneissa villapaidoissa ja epäpukevissa maksihousuissa,  jalassa meillä oli haisaappaat ja päässä muodoton tukkapöheikkö.

Taloille tehtiin 70-luvulla vuotavia tasakattoja ja tummia  tiiliverhoiluja. Sisälta ne vuorattiin   kellastuvin mäntypaneelein, lattiakin olivat mäntyä, Lundian kolhot hyllyt myös. Sisustusvärit olivat sameita: olivinvihreää, oranssia, sinapinkeltaista, beigeä.

Talojen eteen istutettiin vuorimäntyä, Pinus mugo, joka jätetiiin oman onnensa nojaan. Se kasvoi harvaksi vänkyräksi pimentäen pihat ja happamoittaen nurmikot. Muita sen ajan suosikkeja olivat havut ja muut ikivihreät, helppohoitoisiksi ja moderneiksi mielletyt. Siksi vuorenkilpi pääsi suosioon, ei kukkavanojensa vaan ikivihreiden lehtiensä takia.

Minäkin olen vuorenkilpeillyt paahteisilla ruusupensaiden alustoilla, missä rikkaruohot ottaisivat muuten vallan.  Mutta eivät vuorenkilvet siellä  pysyneet. Ne halusivat valoon ja muuttuivat harvoiksi ja harottaviksi työntyessään puskien alta kohti aurinkoa.

Kööpenhaminan kasvitietellisessä tapasin kuvien Bergenia stracheyin ja ihastuin. Mikä suloinen pikku-bergenia hän onkaan, hurmaava! Katso noita valkoisia kukkia, matalaa ja tiivistä lehtiruusuketta, raikkan vihreitä lehtiä sievine punaisine reunuksineen. Toinen kaunis lajike, Bergenia purpurascens, saa tummanpunaisen talvivärin, mikä tekee siitä herkullisen yhdistelmän mainitun vuorimännyn kanssa. Bergenioita on seitsemisen lajiketta, mutta meillä en ole tavannut kuin B. cordifoliaa, sitä isolehtistä nopeasti ränsistyvää sorttia.

70-luku tekee paluuta vaatteissa ja sisustuksessa, sekä puutarhoissa. Nyt halutaan taas helppohoitoista ja ainavihreää - kas kun ei oranssia ja beigeä. Koska nykyihmiset ovat stressatumpia kuin vanhempieni sukupolvi, näemme  piakkoin myös aitoon 70-luvun henkeen ylivenähtäneet vuorimännyt ja harottavat vuorenkilpiseinustat.




5 comments:

Virve said...

Tuollaisen söpön pikkuvuorenkilven kyllä voisin minäkin hyväksyä puutarhaani. Siitä huolimatta,että ensimmäinen asia minkä tein taloomme muuttaessamme oli vuorenkilpien hävittäminen.Turha kai sanoa että kuuden vuoden jälkeen ylös puskee edelleen aina joku sinnikäs yksilö jostain....

MayKay said...

Virve, naapurini on juuri kaivamassa ylös soikkovuorenkilpeä, lupasi minulle sitä niin paljon kuin haluan. Ollapa nyt viisas...

Aurinkokujalla said...

Mun mielestä vuorenkilvet on ihan kivoja pienessä määrin. Olen sun blogissa eka kertaa ja liityin lukijaksikin. Ois niin kiva jos haluaisit tulla vasta vierailulle Aurinkokujallekkin + osallistu arvontaan.

Leena K said...

Bergenia stracheyi kelpaisi minullekin. Samaa mieltä kanssasi olen 70-luvusta - sinne en haikaile takaisin enkä unelmoi retroasioista.

Maylis said...

Aurinkokujalla: Huomasin viestisi nyt vasta. Olen ollut ja olen tosi kiireinen, mutta lupaan piipahtaa. Kiitos käynnistä!